Eivät kuulleet eroja 2€ ja 2000€ DAC:ien välillä. Kääks!
Tom's Hardware: What Does It Take To Turn The PC Into A Hi-Fi Audio Platform?
Kivuliaan rehellistä meininkiä. Toisaalta tuttua (epä)tietoa(?) meille konkareille, mutta kuitenkin.
En ole koskaan ollut sokkotestien ystävä, mutta järki minussa sanoo, että moisia tuloksia ei voi sivuuttaa noin vain. Minulla on jo kauan ollut epäilyksiä siitä, ettei digitaalisella puolella juuri ole eroja. Tietty kasa ykkösiä ja nollia pitäisi tuottaa tietynlaisen äänen. Erot johtuvat muista tekijöistä.
Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että pitkäjänteinen testi, jossa jokaisen vaihtoehdon kanssa olisi elettävä pidempään – päiviä, viikkoja, kuukausia – olisi tuonut esiin selkeitä eroja nautittavuudessa. Voin tietenkin olla väärässä.
Pieni huomio subjektiivisuudesta ja halukkuudesta kuulla eroja: Enhän minä harrasta hifiä hifin takia. Jos saisin fantastisen musiikkinautinnon yhdellä eurolla, en olisi sijoittanut niukkaita eurojani näihin vempeleihin. Jos tämä nirvana vielä saavutettaisiin ilman näkyviä laitteita, en kärsisi näitä esineitä olohuoneessani.
Pitäisikö tähtäimessäni olla yksi kaikkeaosaava tietokone a/v lähteenä ja aktiivikaiuttimet? Saisikohan niitä kaiuttimia rakenneltua seiniin piiloon? Äänenlaatu saattaisi kyllä kärsiä. Ja pitäähän niitä nostalgiavinyylejä silloin tällöin päästä nauttimaan. Vaikeaa...
>>> Lue koko juttu!
2014-03-05
2009-03-29
Akustointipaneli RWL-2
Hain kaveriltani Makelta eilen illalla akustointipanelin kokeilua varten. Kyseessä on Acoustic Revive RWL-2 jota myy niinimaen.com. Tuote on minulle entuudestaan tuttu, koska olen "kuullut" sen yhden toisen kaverin luona aikaisemmin. Silloin sen vaikutus oli hieno mutta selvästi kuultavissa parempana tarkkuutena ja "luonnollisuutena". Maken luona sen sijaan vaikutus on ollut ymmärtääkseni aika pieni.
Suunnitelmani oli tehdä kunnon testi, eli ensin kuunnella valikoituja musiikkikappaleita ilman RWL:ää ja sen jälkeen uudestaan RWL:n kanssa.
Ja paskat. Plätkäsin sen paikalleen heti kotiin tultuani myöhään illalla. Nenän eteen, takaseinää vasten. Huonosti tilaa, laitteet osittain tiellä, joten paneeli ei ihan suoraan edessä vaan vähän vasemmalla. Laitteet päälle (eli kylmät!) ja jotain pehmomusaa hiljaa soimaan - muksut kun yrittää nukkua ja vaimo kun istuu vieressä Sudoku kämmenessään. Ajattelin vähän "totutella" ääneen lehtiä lukiessa ennen nukkumanmenoa. Filosofian konferenssi takana joten aivot muussina ja väsymys suuri.
Mutta olipa vaikeata keskittyä lehteen! Musiikki imaisi koko ajan mukaansa. Hiljaisellakin voimakkuudella siinä oli jotain varsin huomiota herättävää, jotain kummallista auktoriteettia ja tärkeää merkitystä. Ei kun lehti lentoon ja kapula käteen (siis kauko-ohjain). Siinä sitten sämpläsin eri kappaleita kunnes väsymys voitti. Vaimokaan ei hievahtanut - tai ehkä hän jo nukkui.
Ennestäänkin varsin kolmiulotteinen ääneni oli nyt hätkähdyttävän holograafinen ja käsinkosketeltava. Ja vielä hiljaa soiden! Settiäni pitää tavallisesti tuulettaa aika lailla ennen kun se suostuu näyttämään mihin pystyy. No, olen virallisesti sitä mieltä, että kolmiulotteisuus on hifitoiston luoma illuusio, eikä siten itse musiikille olennainen tekijä. Mutta pitää tunnustaa että se on aika lumoavaa... Se sysimusta tausta ja täysin rajaton avaruus, huh!
Matalien äänien seurattavuus parani, mitä minun on vaikea ymmärtää, sillä eihän tuo RWL paina kuin muutama makkarapaketti. Koko alueen tarkkuus parani. Jostian syystä haluaisin sanoa, että tarkkuus parani varsinkin aika-akselilla, eli transienttitoisto. Eri soitinten äänet alkoivat ja loppuivat selkeämmin. Ehkä siitä se auktoriteetin tunne? Ero vähän kuin epäröivän ja tottuneen puhujan välillä.
Luonnollisuus oli parempi, mikä ennen kaikkea oli huomattavissa laulussa. Laulajien äänet olivat nyt pehmeämmät ja selkeämmät. Niissä oli vähemmän kireyttä, enemmän voimaa ja - ööh, tuota - sielua. Ymmärsin paremmin miksi artistit katsoivat tärkeäksi soittaa juuri tätä piisiä. Itse asiassa jonkinlainen lottovoitto, sillä nyt jokainen levyni on paljon parempi!
Ei hemmetti, nyt nämä ylistykset alkavat jo olla äklöjä. Eihän jollakin levynpalasella voi olla tällaisia vaikutuksia! No, olenhan jo aikoja sitten luovuttanut tavoitteesta ymmärtää miten eri asiat vaikuttavat ääneen... Palaan tähän aiheeseen, kun olen kuunnellut lisää. Saapi nähä saanko syödä sanojani! (Mikäli niin käy, myös se tulee olemaan varsin tärkeä havainto tässä oudossa harrastuksessa.)
>>> Lue koko juttu!
Suunnitelmani oli tehdä kunnon testi, eli ensin kuunnella valikoituja musiikkikappaleita ilman RWL:ää ja sen jälkeen uudestaan RWL:n kanssa.
Ja paskat. Plätkäsin sen paikalleen heti kotiin tultuani myöhään illalla. Nenän eteen, takaseinää vasten. Huonosti tilaa, laitteet osittain tiellä, joten paneeli ei ihan suoraan edessä vaan vähän vasemmalla. Laitteet päälle (eli kylmät!) ja jotain pehmomusaa hiljaa soimaan - muksut kun yrittää nukkua ja vaimo kun istuu vieressä Sudoku kämmenessään. Ajattelin vähän "totutella" ääneen lehtiä lukiessa ennen nukkumanmenoa. Filosofian konferenssi takana joten aivot muussina ja väsymys suuri.
Mutta olipa vaikeata keskittyä lehteen! Musiikki imaisi koko ajan mukaansa. Hiljaisellakin voimakkuudella siinä oli jotain varsin huomiota herättävää, jotain kummallista auktoriteettia ja tärkeää merkitystä. Ei kun lehti lentoon ja kapula käteen (siis kauko-ohjain). Siinä sitten sämpläsin eri kappaleita kunnes väsymys voitti. Vaimokaan ei hievahtanut - tai ehkä hän jo nukkui.
Ennestäänkin varsin kolmiulotteinen ääneni oli nyt hätkähdyttävän holograafinen ja käsinkosketeltava. Ja vielä hiljaa soiden! Settiäni pitää tavallisesti tuulettaa aika lailla ennen kun se suostuu näyttämään mihin pystyy. No, olen virallisesti sitä mieltä, että kolmiulotteisuus on hifitoiston luoma illuusio, eikä siten itse musiikille olennainen tekijä. Mutta pitää tunnustaa että se on aika lumoavaa... Se sysimusta tausta ja täysin rajaton avaruus, huh!
Matalien äänien seurattavuus parani, mitä minun on vaikea ymmärtää, sillä eihän tuo RWL paina kuin muutama makkarapaketti. Koko alueen tarkkuus parani. Jostian syystä haluaisin sanoa, että tarkkuus parani varsinkin aika-akselilla, eli transienttitoisto. Eri soitinten äänet alkoivat ja loppuivat selkeämmin. Ehkä siitä se auktoriteetin tunne? Ero vähän kuin epäröivän ja tottuneen puhujan välillä.
Luonnollisuus oli parempi, mikä ennen kaikkea oli huomattavissa laulussa. Laulajien äänet olivat nyt pehmeämmät ja selkeämmät. Niissä oli vähemmän kireyttä, enemmän voimaa ja - ööh, tuota - sielua. Ymmärsin paremmin miksi artistit katsoivat tärkeäksi soittaa juuri tätä piisiä. Itse asiassa jonkinlainen lottovoitto, sillä nyt jokainen levyni on paljon parempi!
Ei hemmetti, nyt nämä ylistykset alkavat jo olla äklöjä. Eihän jollakin levynpalasella voi olla tällaisia vaikutuksia! No, olenhan jo aikoja sitten luovuttanut tavoitteesta ymmärtää miten eri asiat vaikuttavat ääneen... Palaan tähän aiheeseen, kun olen kuunnellut lisää. Saapi nähä saanko syödä sanojani! (Mikäli niin käy, myös se tulee olemaan varsin tärkeä havainto tässä oudossa harrastuksessa.)
>>> Lue koko juttu!
2008-10-29
Ukkosen tuhot, osa 2
[Jatkoa edellisestä jutusta]
Jihuu, rakas MiniSubini on jälleen kotona!
Korjattu on, eikä maksanut kuin vaivaiset 150€. Suorastaan hämmästyttävän kohtuullista. Onhan sentään kysymyksessä ukkosen runnoma tonnin arvoinen erikoishifilaite. Eikä edes tarvinnut kotimaassaan käydä, vaan operaatio onnistui Suomessa. Eli Isotekilla on ihan ehta maahantuonti, eikä pelkkä outletti, joka ongelmien edessä piilottaa päänsä puskaan.
En edes tiennyt, että Minisubissa on suojapiirejä virtapiikkejä vastaan. Se selvisi vasta nyt. Kiitos siitä! Kalpenen, kun ajattelen miten olisi voinut käydä... (Halvemmilla Isotekeilla on myös virtapiikkisuojat, muttei kalliimmilla, mikä kannattaa ottaa huomioon ukkosalueilla.)
Kipeästi olen Minisubiani kaivannut. Ei oo ollu naatittavaa. Mutta nyt musiikki vie taas mukaansa, ja... hm, mitä hittoa istun tässä naputtelem
>>> Lue koko juttu!
Jihuu, rakas MiniSubini on jälleen kotona!
Korjattu on, eikä maksanut kuin vaivaiset 150€. Suorastaan hämmästyttävän kohtuullista. Onhan sentään kysymyksessä ukkosen runnoma tonnin arvoinen erikoishifilaite. Eikä edes tarvinnut kotimaassaan käydä, vaan operaatio onnistui Suomessa. Eli Isotekilla on ihan ehta maahantuonti, eikä pelkkä outletti, joka ongelmien edessä piilottaa päänsä puskaan.
En edes tiennyt, että Minisubissa on suojapiirejä virtapiikkejä vastaan. Se selvisi vasta nyt. Kiitos siitä! Kalpenen, kun ajattelen miten olisi voinut käydä... (Halvemmilla Isotekeilla on myös virtapiikkisuojat, muttei kalliimmilla, mikä kannattaa ottaa huomioon ukkosalueilla.)
Kipeästi olen Minisubiani kaivannut. Ei oo ollu naatittavaa. Mutta nyt musiikki vie taas mukaansa, ja... hm, mitä hittoa istun tässä naputtelem
>>> Lue koko juttu!
2008-10-04
Isotek Sigmas
Iso karvainen mies joka itki oli Arille liikaa. Hän oli juuri kertonut, että Isotek MiniSub GII:ni korjaus ukkosen jäljiltä tulee kestämään kotvasen. Niinpä hän ehdotti, että voisin vaikka kokeilla Isotek Sigmasia. No, okei... miksipä ei. (Vissiin olen perinyt sentään jotain isän näyttelijätaidoista...)
Suoraan asiaan: Minulla on juuri tällä hetkellä paras soundi mitä olen koskaan kotonani kuullut! Sigmasin kanssa settini soi puhtaasti, silti täyteläisesti ja pehmeästi. Musiikissa on vaivatonta voimaa ja orgaanista luonnollisuutta. Kolmiulotteisuus, transienttinopeus ja dynamiikka ovat hätkähdyttäviä. Läsnäolon tunne on melkein pelottava. Päässäni ei pyöri muuta kuinseksi ajatus siitä, miten pystyisin pitämään tämän laitteen. Maksastani ei kukaan enää mitään maksaisi, mutta pystyyköhän luuydintä myymään? Hmm...
Ukkosen jälkeen olen elänyt jonkin aikaa ilman virtasuodatusta, ja sen olen kyllä huomannut. Musiikki on ollut latteampi ja terävämpi kuin sen pitäisi olla. Musiikkinautinto on ollut yllättävän paljon kalpeampi kuin ennen. Olen huomannut kuuntelevani musiikkia lähinnä puutteen estämiseksi, enkä niinkään paljon saavuttaakseni nautinnon huippuja. (Vähän niin kuin tupakoija vetää hermosätkiä verrattuna sikaritupruttelijan nautinnolliseen savumeditaatioon.)
Normaalisti olisin muitta mutkitta kytkenyt laitteen kiinni ja aloittanut koekuuntelut. Oletin kuitenkin, että kyseessä olisivat suht koht hienovaraiset erot, joten päätin ensin kuunnella sopivaa musaa jonkin verran ennen Sigmasin kiinnikytkemistä, eli ilman minkäänlaista virtasuodatusta. (Viulu, kuoro, luuttu, piano, Nick Cave, Abba, Kari Rueslåtten, Kamelot, Evergrey, Katatonia...)
Kuriositeettina päätin ensiksi suodattaa ainoastaan Squeezeboxini. En odottanut oikeastaan minkäänlaista vaikutusta ääneen. Eihän laite toimi kuin kuljetuskoneistona: Se vastaanottaa flac-tiedostoja tietokoneeltani ja syöttää ykkösiä ja nollia prosessorietuseeni (Proceed AVP2).
Meinasin putoa sohvalta. En ollut uskoa korviani.
Äänen laatu muuttui täysin. Sähköisestä mössöstä paljastui äärettömän kaunis ja hätkähdyttävän kolmiulotteinen äänimaisema. Jokainen musiikin osa eli omaa täydellistä elämäänsä vasten sysimustaa taustaa, silti ilman keinotekoiselle diskanttivoittoisuudelle niin tyypillistä "hifististä" tunnetta. Kaikki osa-alueet toimivat kokonaisuutena. Nimenomaan aidontuntuinen ja luonnollinen erottelevuus loivat melkein pelottavan käsinkosketeltavuuden ja läsnäolon tunteen. Saatoin vaivattomasti kuulla uusia yksityiskohtia, kuitenkin ilman että eheys kärsi. Toisto oli puhtaampi kuin koskaan, silti ei steriili, vaan päinvastoin orgaaninen, eloisa ja mukaansa tempaava.
Jos väkisin pitää jotain negatiivista sanoa tässä vaiheessa, niin toistaiseksi äänessä oli aavistuksen verran kovuutta ja kylmyyttä. Se asia korjaantui kuitenkin välittömästi suodattamalla myös prosessorietusen saamaa virtaa.
Prosessorietusen kytkeminen Sigmasiin viimeisteli äänen kiitettävästi. Ero ei ollut läheskään niin dramaattinen kuin Squeezeboxin kanssa, mutta kuitenkin varteenotettava.
Olen aika varma siitä, että Sigmas hakkaa MiniSubin reippaasti. Sigmasin kanssa sointu on huomattavasti kirkkaampi, silti silkinpehmeä. Luulen myös, että erottelevuus on parempi ja dynamiikka suurempi. Voisin kuitenkin hyväksyä sen, että ero voisi olla makuasia, ja että joku muu tykkäisi enemmän MiniSubin tummemmasta soinnusta - tietenkin riippuen myös laitteistosta.
>>> Lue koko juttu!
Suoraan asiaan: Minulla on juuri tällä hetkellä paras soundi mitä olen koskaan kotonani kuullut! Sigmasin kanssa settini soi puhtaasti, silti täyteläisesti ja pehmeästi. Musiikissa on vaivatonta voimaa ja orgaanista luonnollisuutta. Kolmiulotteisuus, transienttinopeus ja dynamiikka ovat hätkähdyttäviä. Läsnäolon tunne on melkein pelottava. Päässäni ei pyöri muuta kuin
Ukkosen jälkeen olen elänyt jonkin aikaa ilman virtasuodatusta, ja sen olen kyllä huomannut. Musiikki on ollut latteampi ja terävämpi kuin sen pitäisi olla. Musiikkinautinto on ollut yllättävän paljon kalpeampi kuin ennen. Olen huomannut kuuntelevani musiikkia lähinnä puutteen estämiseksi, enkä niinkään paljon saavuttaakseni nautinnon huippuja. (Vähän niin kuin tupakoija vetää hermosätkiä verrattuna sikaritupruttelijan nautinnolliseen savumeditaatioon.)
Normaalisti olisin muitta mutkitta kytkenyt laitteen kiinni ja aloittanut koekuuntelut. Oletin kuitenkin, että kyseessä olisivat suht koht hienovaraiset erot, joten päätin ensin kuunnella sopivaa musaa jonkin verran ennen Sigmasin kiinnikytkemistä, eli ilman minkäänlaista virtasuodatusta. (Viulu, kuoro, luuttu, piano, Nick Cave, Abba, Kari Rueslåtten, Kamelot, Evergrey, Katatonia...)
Kuriositeettina päätin ensiksi suodattaa ainoastaan Squeezeboxini. En odottanut oikeastaan minkäänlaista vaikutusta ääneen. Eihän laite toimi kuin kuljetuskoneistona: Se vastaanottaa flac-tiedostoja tietokoneeltani ja syöttää ykkösiä ja nollia prosessorietuseeni (Proceed AVP2).
Meinasin putoa sohvalta. En ollut uskoa korviani.
Äänen laatu muuttui täysin. Sähköisestä mössöstä paljastui äärettömän kaunis ja hätkähdyttävän kolmiulotteinen äänimaisema. Jokainen musiikin osa eli omaa täydellistä elämäänsä vasten sysimustaa taustaa, silti ilman keinotekoiselle diskanttivoittoisuudelle niin tyypillistä "hifististä" tunnetta. Kaikki osa-alueet toimivat kokonaisuutena. Nimenomaan aidontuntuinen ja luonnollinen erottelevuus loivat melkein pelottavan käsinkosketeltavuuden ja läsnäolon tunteen. Saatoin vaivattomasti kuulla uusia yksityiskohtia, kuitenkin ilman että eheys kärsi. Toisto oli puhtaampi kuin koskaan, silti ei steriili, vaan päinvastoin orgaaninen, eloisa ja mukaansa tempaava.
- Sointujen ja äänenvärien rikkaus ja täyteläisyys, varsinkin jousisoittimissa ja heviriffeissä, sai musiikin avautumaan uudella tavalla. (Tiheästi miksattu hevi on oiva erottelevuuden ja täyteläisyyden testi.)
- Diskanttiäänet toistuivat selkeästi ja puhtaasti, eikä kuunteluväsymys enää vaivannut.
- Basso tuntui voimakkaammalta, selkeämmältä ja pontevammalta.
- Transientit toistuivat selkeämpinä ja tuntuivat siten nopeammilta, iskien kovemmin hiljaisemmalta taustalta.
Jos väkisin pitää jotain negatiivista sanoa tässä vaiheessa, niin toistaiseksi äänessä oli aavistuksen verran kovuutta ja kylmyyttä. Se asia korjaantui kuitenkin välittömästi suodattamalla myös prosessorietusen saamaa virtaa.
Prosessorietusen kytkeminen Sigmasiin viimeisteli äänen kiitettävästi. Ero ei ollut läheskään niin dramaattinen kuin Squeezeboxin kanssa, mutta kuitenkin varteenotettava.
- Erottelevuus parani, ja musiikin saloihin saattoi kurkistaa ennestäänkin syvemmälle.
- Äänitteen akustiikka erottui selkeämmin ja kaikujen kulku ja menosuunta erottui paremmin. Joihinkin äänitteihin ilmestyi jopa takaseinä!
- Odotin, että ääni olisi tummentunut ja pehmennyt hieman, ja että se siten olisi lähennellyt MiniSubin luomaa ääntä, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Ehkä jopa päinvastoin...
- Äänenväri muuttui vieläkin rikkaammaksi ja täyteläisemmäksi, mikä tuntui jo uskomattomalta.
- Yllätyksenä tuli myöskin basson uusi pontevuus ja seurattavuus, ikään kuin basistit soittaisivat tiukemmin.
- Soittimien äänissä ilmeni pintarakenne tuomaan esille niiden yksilöllisyys.
Olen aika varma siitä, että Sigmas hakkaa MiniSubin reippaasti. Sigmasin kanssa sointu on huomattavasti kirkkaampi, silti silkinpehmeä. Luulen myös, että erottelevuus on parempi ja dynamiikka suurempi. Voisin kuitenkin hyväksyä sen, että ero voisi olla makuasia, ja että joku muu tykkäisi enemmän MiniSubin tummemmasta soinnusta - tietenkin riippuen myös laitteistosta.
>>> Lue koko juttu!
2008-09-05
Ukkosen tuhot
Millainen on setin ääni ilman virtasuodinta? Sitä en ole kokeillut kertaakaan 2005 jälkeen, jolloin ostin Isotek MiniSub GII virtasuotimen. (Lue arvosteluni.)
Suodattamattoman virran vaikutus selviää nyt, koska ukkonen kävi morjenstamassa, tuhoten ohimennen Isotek MiniSubini. Kaikki muut hifilaitteet pelastuivat, joten kaikki kunnia MiniSubille! (Laite on nyt maahantuojalla. Toivotaan parasta.)
Ensivaikutelma oli hämmästyksekseni, että ääni vaikutti ikään kuin parantuneen. Diskanttia oli enemmän ja ääni tuntui eloisammalta ja pirteämmältä. Varsinkin hiljaisilla äänenvoimakkuuksilla tämä oli mielestäni tervetullutta. Hm. Enkö haluaisikaan MiniSubia takaisin, vaikka toipuisikin salamaniskusta?
Ei. Kyllä se takaisin saa tulla.
Eka reaktioni oli hätäinen. Kyllä diskanttia tuli lisää, mutta silti tuomatta enemmän musiikillista informaatiota. Itse asiassa päin vastoin...
Tämä on tietyllä tavalla hyödyllinen kokemus, koska nyt vasta ymmärrän kuinka hyvä ääni setissäni on ollut. Olen nimittäin sillä tavalla laiska, että kun kerran olen tehnyt jonkun toimivan parannuksen, en enää viitsi tarkistaa asiaa myöhemmin.
Muutaman päivän jälkeen alkaa asia olla selvä. Äänestä on tullut kovempi, kireämpi ja rasittavampi. "Hifiä" musiikin sijaan. Huomio kiinnittyy laitteistoon eikä musiikkiin. Aikaisemmin kaikki ajatukset laitteistosta häipyivät tyystiin mielestä musiikin soidessa. Kaiuttimien maaginen katoamistemppu ei myöskään oikein onnistu. Äänimaisema on latteampi ja kaksiulotteisempi. Eli vaikka diskanttia on subjektiivisesti enemmän, varsinaista musiikillista tietoa - kuten kolmiulotteisuutta ja erottelevuutta - on vähemmän. Tietynlainen täyteläinen ja mehukas orgaanisuus puuttuu, kuten myös toisinaan hätkähdyttävä läsnäolon tunne ja käsinkosketeltavuus, jolloin luonnollisuuden illuusio rikkoutuu. Totaalinen uppoutuminen musiikkiin ei siten enää tahdo minulta onnistua.
Kun luen läpi edellisen tekstin, tuntuu että "no mut ei kai..." Mutta: Voi olla, että äänelliset erot ovat objektiivisesti hienoja, mutta subjektiivisesti niillä näyttää olevan yllättävän merkittäviä vaikutuksia siihen, miten koen muusiikin.
Saan kuitenkin mahdollisuuden tarkistaa havaintojani - jos ja kun MiniSub tulee huollosta takaisin - joten jatkoa seuraa...
>>> Lue koko juttu!
Suodattamattoman virran vaikutus selviää nyt, koska ukkonen kävi morjenstamassa, tuhoten ohimennen Isotek MiniSubini. Kaikki muut hifilaitteet pelastuivat, joten kaikki kunnia MiniSubille! (Laite on nyt maahantuojalla. Toivotaan parasta.)
Ensivaikutelma oli hämmästyksekseni, että ääni vaikutti ikään kuin parantuneen. Diskanttia oli enemmän ja ääni tuntui eloisammalta ja pirteämmältä. Varsinkin hiljaisilla äänenvoimakkuuksilla tämä oli mielestäni tervetullutta. Hm. Enkö haluaisikaan MiniSubia takaisin, vaikka toipuisikin salamaniskusta?
Ei. Kyllä se takaisin saa tulla.
Eka reaktioni oli hätäinen. Kyllä diskanttia tuli lisää, mutta silti tuomatta enemmän musiikillista informaatiota. Itse asiassa päin vastoin...
Tämä on tietyllä tavalla hyödyllinen kokemus, koska nyt vasta ymmärrän kuinka hyvä ääni setissäni on ollut. Olen nimittäin sillä tavalla laiska, että kun kerran olen tehnyt jonkun toimivan parannuksen, en enää viitsi tarkistaa asiaa myöhemmin.
Muutaman päivän jälkeen alkaa asia olla selvä. Äänestä on tullut kovempi, kireämpi ja rasittavampi. "Hifiä" musiikin sijaan. Huomio kiinnittyy laitteistoon eikä musiikkiin. Aikaisemmin kaikki ajatukset laitteistosta häipyivät tyystiin mielestä musiikin soidessa. Kaiuttimien maaginen katoamistemppu ei myöskään oikein onnistu. Äänimaisema on latteampi ja kaksiulotteisempi. Eli vaikka diskanttia on subjektiivisesti enemmän, varsinaista musiikillista tietoa - kuten kolmiulotteisuutta ja erottelevuutta - on vähemmän. Tietynlainen täyteläinen ja mehukas orgaanisuus puuttuu, kuten myös toisinaan hätkähdyttävä läsnäolon tunne ja käsinkosketeltavuus, jolloin luonnollisuuden illuusio rikkoutuu. Totaalinen uppoutuminen musiikkiin ei siten enää tahdo minulta onnistua.
***
Kun luen läpi edellisen tekstin, tuntuu että "no mut ei kai..." Mutta: Voi olla, että äänelliset erot ovat objektiivisesti hienoja, mutta subjektiivisesti niillä näyttää olevan yllättävän merkittäviä vaikutuksia siihen, miten koen muusiikin.
Saan kuitenkin mahdollisuuden tarkistaa havaintojani - jos ja kun MiniSub tulee huollosta takaisin - joten jatkoa seuraa...
>>> Lue koko juttu!
2008-06-21
Digikaapelit vertailussa, 2
(...jatkoa edellisestä jutusta)
Lupasin palata täydellisillä muistiinpanoilla aiemmasta digikaapelitestistäni. En aio pitää lupaustani. Ampukaa valehtelija aamunkoitteessa. Syy on yksinkertaisesti se, että ei jumalauta enää kiinnosta!
Annaskuselitän...
Testin jälkeen oli Oyaide:n digikaapeli pitemmän aikaa käytössä ja siten myös sisäänajossa. Ihan hyvä. Ajattelin jopa ostaa sen. Sen jälkeen minulla oli Canaren digikaapeli pitkässä sisäänajossa. Ihan hyvä sekin. Voisihan tämänkin ostaa, vaikka varakaapeliksi, suorastaan halpa kuin on, varsinkin kun ottaa huomioon että se on käsinkoottu Canaren hyväksi todetuista osista.
Nyt minulla siis oli kotona kolme jonkin verran sisäänajettuja digikaapeleita: Halpa Canare (40€), hieno Oyaide (160€) ja non plus ultra Chord Signature (300€). Pakkohan niitä oli nyt verrata suoraan toisiinsa...
No, kuulinko eroja?
Enpä tiedä. Ehkä. Voi olla. Ehkä Chordissa oli vähän enemmän erottelevuutta, mutta enpä mene vannomaan...
Eli se siitä. En harrasta hienovaraisia eroja. Canare jää. Muut goodbye ja suurkiitos lainasta.
Miten tässä kävi näin? Luulen että Josef Svalanderin ytimekäs analyysi osuu naulan kantaan: "Mitä paremmat digikaapelit, sitä samanlaisimmilta ne kuulostavat, koska sitä vähemmän aikavirheitä, eli jitteriä, matkalla aiheuttavat." (Vapaasti käännettynä.) En usko, että kohtuulliset digikaaplit aiheuttaisivat virheitä itse ykkösissä ja nollissa.
Eli
a) suurimmat erot digikaapeleissa syntyvät kaapelin kypsyysasteesta, eli mikäli se on sisäänajettu tai ei, ja
b) halvimmat digikaapelit ei välttämättä ole hyviä, kun taas
c) kalliit digikaapelit ovat luultavasti kohtuullisia, mutta
d) Canare on halpa ja hyvä. Suosittelen lämpimästi!
Tarkemmat tiedot:
75 Ohm johto: Canare LV-61S
75 Ohm RCA liittimet: RCAP-C
Maahantuonti: Niinimaen.com
>>> Lue koko juttu!
Lupasin palata täydellisillä muistiinpanoilla aiemmasta digikaapelitestistäni. En aio pitää lupaustani. Ampukaa valehtelija aamunkoitteessa. Syy on yksinkertaisesti se, että ei jumalauta enää kiinnosta!
Annaskuselitän...
Testin jälkeen oli Oyaide:n digikaapeli pitemmän aikaa käytössä ja siten myös sisäänajossa. Ihan hyvä. Ajattelin jopa ostaa sen. Sen jälkeen minulla oli Canaren digikaapeli pitkässä sisäänajossa. Ihan hyvä sekin. Voisihan tämänkin ostaa, vaikka varakaapeliksi, suorastaan halpa kuin on, varsinkin kun ottaa huomioon että se on käsinkoottu Canaren hyväksi todetuista osista.
Nyt minulla siis oli kotona kolme jonkin verran sisäänajettuja digikaapeleita: Halpa Canare (40€), hieno Oyaide (160€) ja non plus ultra Chord Signature (300€). Pakkohan niitä oli nyt verrata suoraan toisiinsa...
No, kuulinko eroja?
Enpä tiedä. Ehkä. Voi olla. Ehkä Chordissa oli vähän enemmän erottelevuutta, mutta enpä mene vannomaan...
Eli se siitä. En harrasta hienovaraisia eroja. Canare jää. Muut goodbye ja suurkiitos lainasta.
Miten tässä kävi näin? Luulen että Josef Svalanderin ytimekäs analyysi osuu naulan kantaan: "Mitä paremmat digikaapelit, sitä samanlaisimmilta ne kuulostavat, koska sitä vähemmän aikavirheitä, eli jitteriä, matkalla aiheuttavat." (Vapaasti käännettynä.) En usko, että kohtuulliset digikaaplit aiheuttaisivat virheitä itse ykkösissä ja nollissa.
Eli
a) suurimmat erot digikaapeleissa syntyvät kaapelin kypsyysasteesta, eli mikäli se on sisäänajettu tai ei, ja
b) halvimmat digikaapelit ei välttämättä ole hyviä, kun taas
c) kalliit digikaapelit ovat luultavasti kohtuullisia, mutta
d) Canare on halpa ja hyvä. Suosittelen lämpimästi!
Tarkemmat tiedot:
75 Ohm johto: Canare LV-61S
75 Ohm RCA liittimet: RCAP-C
Maahantuonti: Niinimaen.com
>>> Lue koko juttu!
2008-04-27
Virtaakaapelit vertailussa
Viime ajan kokeilut ovat osoittaneet, että aika on koittanut: Nyt pitää saada virtakaapelit hyvään kuntoon. Mutta miten? Jatko entisellä tavalla, vai vaihto vielä parempaan? Oli tullut kunnon vertailun paikka.
KAAPELIT
Musiikkina toimi kappale Dance me to the End of Love Madeleine Peyroux:n levyltä Careless Love. Sitä piisiä jaksaa kuunnella toistamiseen, ja siinä on yllättävän paljon hienoja yksityiskohtia, jotka ovat sangen kiitollisia bongata.
Ensin kuuntelu lähtökohtasetillä. Sen jälkeen nopea kaapelivaihto ja saman piisin kuuntelu uudestaan. Sen jälkeen taas vaihto seuraavaan kaapeliin. Riittävät, eli olennaiset erot olivat aina helposti huomattavissa. Raportoin siis aina muutoksesta, eli millaiselta ääni kuulosti vaihdon jälkeen edelliseen kaapeliin verrattuna. Tämä on siis vertailu. Ei mun rahkeet mihinkään testiin riitä. Kuuntelin pinnistelemättä, ja kirjoitin muistiinpanoja siitä, mitä tuli mieleen luontevassa järjestyksessä, pyrkimättä sen kummemmin analysoimaan mitään tiettyjä äänen ominaisuuksia.
1. LAT tavallisilla liittimillä (n. 70 itse koottuna) on oma virtakaapelini, joten aloitin kuuntelemalla sitä. Soundi tuttu ja turvallinen, mielestäni oikein nautittava; tarkka ja mehevä. Seuraavaksi...
2. LAT Furutech liittimillä. (n. 160 itse koottuna) Toivoin, että ero olisi ollut merkityksetön. Se siitä toivosta. Paremmat liittimet toivat mukaansa soinnin, joka oli tarkempi, selkeämpi ja avoimempi. Kolmiulotteisuus ja akustiikka olivat selkeämmin kuultavissa. Musiikin ajoitus oli parempi ja eri äänet oli paremmin erillään toisistaan, joten kuulin helpommin mitä soitettiin. Tausta oli mustempi. Lopputuloksen enemmän läsnäoloa ja käsinkosketeltavampi kokonaisuus.
Eroja siis löytyi, vaikka ne suhteellisen hienoja olivatkin. Kaikki erot oliva kuitenkin selvästi parempaan päin. Kyseessä oli kyllä sama kaapeli, sen vahvuudet vain niin paljon paremmin esille tuotuna. Tämä tulos, eli suuri ero tavallisiin liittimiin, oli itse asiassa ihan hyvä. Ärsyttävä olisi ollut pieni ero. Seuraavaksi...
3. Isotek Supreme. (n. 250) Oho! Selvä pudotus alaspäin. Eri sarjassa pelataan. Pehmeämpi, vaimeampi, tukkoisempi, suttuisempi. Missä ilma, transientit ja puhtaus? Puuromainen ja tylsä toisto.
Huom, että hintapudotus on melkoinen, melkein puolet edellisestä kaapelista, sillä tehdaskoottu LAT maksaa yli 400 dollaria Furutech:iä selvästi kehnoimmilla liittimillä. Suora vertailu siis epäreilu, joten seuraavaksi samaa hintaluokkaa edustava...
4. Russ Andrews The Reference. (n. 250) Ensimmäinen ajatus oli, ettei mainittavia eroja ollut, mikä oli yllättävää. Samalla tavalla rajoittunut sointi. Ehkä vielä hieman puuromaisempi ja tukkoisempi. Toisaalta keskiäänet, eli laulu, tuntui soivan hieman luonnollisemmin. Aika tylsä tämäkin. Samaan tulokseen olen tästä kaapelista tullut jo moneen kertaan aiemmin. Parempi kuin Supra LoRad mutta selvästi kehnompi kuin LAT.
Aikomus oli tässä vaiheessa kuunnella Supra LoRad, mutta olen niin moneen kertaan vertaillut sitä RATF:iin ja LAT:iin, ja aina samalla tuloksella, että en kerta kaikkiaan jaksanut vaivautua. LoRad, joka on teknisesti hyvä kaapeli, on mielestäni ensimmäinen askel parempaan kaapeliin, ja varsin edullinen (n. 30) tavallisilla liittimillä, mikäli itse jaksaa asentaa niitä. (Tehdasvalmiina se on mielestäni turhan kallis.) LoRad:ia on kuitenkin turha vertailla parempiin virtakaapeleihin.
5. Tässä vaiheessa tuntui järkevältä palata todellisuuteen, joten kuuntelin uudestaan LAT + Furutechia. Juu. Näin sen kuuluu soida! Jäälleen äänessä oli kokoa, transienttitoistoa, ilmavuutta, puhtautta, luonnollisuutta ja läsnäoloa. Vuorossa oli vihdoinkin varsinainen kiinnostukseni kohde...
6. Acoustic Revive Power Max 8800 varustettuna Oyaide C-046 ja P-046e liittimillä. (n. 500) Ensimmäinen reaktioni oli, ettei mitään suuria eroja ollut, mikä tuntui pettymykseltä. Olinhan juuri asentanut sellaisen päätteelle. Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin tulla muistiinpanoja: Pehmeämpi, lämpimämpi, luonnollisempi, täyteläisempi. Yksityiskohdat olivat ikään kuin paremmin integroituja itse musiikkiin, eivätkä enää niin voimakkaasti valokeilassa. Basso oli voimakkaampi ja syvempi. Äänenväri oli rikkaampi. Musiikki oli nautittavampi. Tätä halusin kuunnella pitempään! Tämä kaapeli sai musiikin tuomaan hymyn huulilleni.
Ai jaa? Ensin en mukamas kuullut mitään eroja, ja sitten tulee pitkä litania ylistyksiä. Just. Reality check, eli takaisin...
7. LAT + Furutech. Selvä menetys! Ohuempi? Terävämpi? Transienttitoisto jollain tavalla puuromaisempi? Outoa.
Päätin kokeilla täysin akustisella musiikilla, joten otin avukseni varsin tutut CD:t Bach Cantatas (Bach Collegium Japan, BIS 1998), jossa terävähköjä viuluja ja mehevää kuoroa, sekä Lute Music of John Dowland (Ronn McFarlane, Dorian 1991), jossa hämmästyttävä kolmiulotteisuus, suuri akustiikka ja käsinkosketeltavuus. Kaapelina ensiksi sama LAT + Furutech kuin äsken.
Bach kuulosti kerrassaan fantastiselta. Paras toisto mitä olen tästä levystä kotonani koskaan kuullut. Rikas ja luonnollinen ääni. Viuluissa lämpöä ja kuorossa täyteläisyyttä. Ihanaa! Luuttumusiikki soi myös todella hienosti. Akustiikkaa melkein järkyttävä määrä. Taas vaihto...
8. PowerMax. Luuttulevyllä avautui heti selvästi suurempi akustinen tila. Paremman bassotoiston takia? Rikkaampi äänenväri. Yksityiskohtien integrointi, eli eheys, ja fantastinen transienttitoisto. Taas kerran ääni oli käsinkosketeltavampi ja läsnäolon tunne suurempi. Tätä jäi väkisinkin kuuntelemaan pitempään! Bach-levystä huokui uusi kermainen rikkaus. Mikä luonnollinen erottelevuus! Niin kaukana kaikesta hifistisestä pinnistelystä. Kuin koko setti olisi kadonnut, jättäen jälkeensä vain vapaasti soivan musiikin.
LAT:in ja PowerMaxin ero oli hämmentävä. Kuultavissa olevat erot tuntuivat varsin hienoilta, kun taas emotionaalinen reaktioni PowerMaxiin oli yllättävän voimakas. Se oli myös toistettavissa. (Samankaltaisen reaktion koin myös, kun asensin PowerMaxia päätteelle jonkin aikaa sitten.)
Mitä me tästä opimme?
>>> Lue koko juttu!
KAAPELIT
- Supra LoRad tavallisilla liittimillä (oma).
- Russ Andrews The Reference (oma).
- Isotek Supreme (kokeilussa Hifi Mestasta).
- L A T International AC-2 tavallisilla liittimillä (oma).
- L A T International AC-2 Furutech kullatuilla liittimillä (lainassa ystävältä).
- Acoustic Revive Power Max 8800 Oyaide C-046 ja P-046e liittimillä (kokeilussa Niinimäeltä).
Musiikkina toimi kappale Dance me to the End of Love Madeleine Peyroux:n levyltä Careless Love. Sitä piisiä jaksaa kuunnella toistamiseen, ja siinä on yllättävän paljon hienoja yksityiskohtia, jotka ovat sangen kiitollisia bongata.
Ensin kuuntelu lähtökohtasetillä. Sen jälkeen nopea kaapelivaihto ja saman piisin kuuntelu uudestaan. Sen jälkeen taas vaihto seuraavaan kaapeliin. Riittävät, eli olennaiset erot olivat aina helposti huomattavissa. Raportoin siis aina muutoksesta, eli millaiselta ääni kuulosti vaihdon jälkeen edelliseen kaapeliin verrattuna. Tämä on siis vertailu. Ei mun rahkeet mihinkään testiin riitä. Kuuntelin pinnistelemättä, ja kirjoitin muistiinpanoja siitä, mitä tuli mieleen luontevassa järjestyksessä, pyrkimättä sen kummemmin analysoimaan mitään tiettyjä äänen ominaisuuksia.
1. LAT tavallisilla liittimillä (n. 70 itse koottuna) on oma virtakaapelini, joten aloitin kuuntelemalla sitä. Soundi tuttu ja turvallinen, mielestäni oikein nautittava; tarkka ja mehevä. Seuraavaksi...
2. LAT Furutech liittimillä. (n. 160 itse koottuna) Toivoin, että ero olisi ollut merkityksetön. Se siitä toivosta. Paremmat liittimet toivat mukaansa soinnin, joka oli tarkempi, selkeämpi ja avoimempi. Kolmiulotteisuus ja akustiikka olivat selkeämmin kuultavissa. Musiikin ajoitus oli parempi ja eri äänet oli paremmin erillään toisistaan, joten kuulin helpommin mitä soitettiin. Tausta oli mustempi. Lopputuloksen enemmän läsnäoloa ja käsinkosketeltavampi kokonaisuus.
Eroja siis löytyi, vaikka ne suhteellisen hienoja olivatkin. Kaikki erot oliva kuitenkin selvästi parempaan päin. Kyseessä oli kyllä sama kaapeli, sen vahvuudet vain niin paljon paremmin esille tuotuna. Tämä tulos, eli suuri ero tavallisiin liittimiin, oli itse asiassa ihan hyvä. Ärsyttävä olisi ollut pieni ero. Seuraavaksi...
3. Isotek Supreme. (n. 250) Oho! Selvä pudotus alaspäin. Eri sarjassa pelataan. Pehmeämpi, vaimeampi, tukkoisempi, suttuisempi. Missä ilma, transientit ja puhtaus? Puuromainen ja tylsä toisto.
Huom, että hintapudotus on melkoinen, melkein puolet edellisestä kaapelista, sillä tehdaskoottu LAT maksaa yli 400 dollaria Furutech:iä selvästi kehnoimmilla liittimillä. Suora vertailu siis epäreilu, joten seuraavaksi samaa hintaluokkaa edustava...
4. Russ Andrews The Reference. (n. 250) Ensimmäinen ajatus oli, ettei mainittavia eroja ollut, mikä oli yllättävää. Samalla tavalla rajoittunut sointi. Ehkä vielä hieman puuromaisempi ja tukkoisempi. Toisaalta keskiäänet, eli laulu, tuntui soivan hieman luonnollisemmin. Aika tylsä tämäkin. Samaan tulokseen olen tästä kaapelista tullut jo moneen kertaan aiemmin. Parempi kuin Supra LoRad mutta selvästi kehnompi kuin LAT.
Aikomus oli tässä vaiheessa kuunnella Supra LoRad, mutta olen niin moneen kertaan vertaillut sitä RATF:iin ja LAT:iin, ja aina samalla tuloksella, että en kerta kaikkiaan jaksanut vaivautua. LoRad, joka on teknisesti hyvä kaapeli, on mielestäni ensimmäinen askel parempaan kaapeliin, ja varsin edullinen (n. 30) tavallisilla liittimillä, mikäli itse jaksaa asentaa niitä. (Tehdasvalmiina se on mielestäni turhan kallis.) LoRad:ia on kuitenkin turha vertailla parempiin virtakaapeleihin.
5. Tässä vaiheessa tuntui järkevältä palata todellisuuteen, joten kuuntelin uudestaan LAT + Furutechia. Juu. Näin sen kuuluu soida! Jäälleen äänessä oli kokoa, transienttitoistoa, ilmavuutta, puhtautta, luonnollisuutta ja läsnäoloa. Vuorossa oli vihdoinkin varsinainen kiinnostukseni kohde...
6. Acoustic Revive Power Max 8800 varustettuna Oyaide C-046 ja P-046e liittimillä. (n. 500) Ensimmäinen reaktioni oli, ettei mitään suuria eroja ollut, mikä tuntui pettymykseltä. Olinhan juuri asentanut sellaisen päätteelle. Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin tulla muistiinpanoja: Pehmeämpi, lämpimämpi, luonnollisempi, täyteläisempi. Yksityiskohdat olivat ikään kuin paremmin integroituja itse musiikkiin, eivätkä enää niin voimakkaasti valokeilassa. Basso oli voimakkaampi ja syvempi. Äänenväri oli rikkaampi. Musiikki oli nautittavampi. Tätä halusin kuunnella pitempään! Tämä kaapeli sai musiikin tuomaan hymyn huulilleni.
Ai jaa? Ensin en mukamas kuullut mitään eroja, ja sitten tulee pitkä litania ylistyksiä. Just. Reality check, eli takaisin...
7. LAT + Furutech. Selvä menetys! Ohuempi? Terävämpi? Transienttitoisto jollain tavalla puuromaisempi? Outoa.
Päätin kokeilla täysin akustisella musiikilla, joten otin avukseni varsin tutut CD:t Bach Cantatas (Bach Collegium Japan, BIS 1998), jossa terävähköjä viuluja ja mehevää kuoroa, sekä Lute Music of John Dowland (Ronn McFarlane, Dorian 1991), jossa hämmästyttävä kolmiulotteisuus, suuri akustiikka ja käsinkosketeltavuus. Kaapelina ensiksi sama LAT + Furutech kuin äsken.
Bach kuulosti kerrassaan fantastiselta. Paras toisto mitä olen tästä levystä kotonani koskaan kuullut. Rikas ja luonnollinen ääni. Viuluissa lämpöä ja kuorossa täyteläisyyttä. Ihanaa! Luuttumusiikki soi myös todella hienosti. Akustiikkaa melkein järkyttävä määrä. Taas vaihto...
8. PowerMax. Luuttulevyllä avautui heti selvästi suurempi akustinen tila. Paremman bassotoiston takia? Rikkaampi äänenväri. Yksityiskohtien integrointi, eli eheys, ja fantastinen transienttitoisto. Taas kerran ääni oli käsinkosketeltavampi ja läsnäolon tunne suurempi. Tätä jäi väkisinkin kuuntelemaan pitempään! Bach-levystä huokui uusi kermainen rikkaus. Mikä luonnollinen erottelevuus! Niin kaukana kaikesta hifistisestä pinnistelystä. Kuin koko setti olisi kadonnut, jättäen jälkeensä vain vapaasti soivan musiikin.
LAT:in ja PowerMaxin ero oli hämmentävä. Kuultavissa olevat erot tuntuivat varsin hienoilta, kun taas emotionaalinen reaktioni PowerMaxiin oli yllättävän voimakas. Se oli myös toistettavissa. (Samankaltaisen reaktion koin myös, kun asensin PowerMaxia päätteelle jonkin aikaa sitten.)
Mitä me tästä opimme?
- Virtakaapelilla on aivan oleellinen vaikutus äänentoistoon.
Kun äskettäin vaihdoin koko settini nykyiseen (juttu tulossa), käytin tahallani pelkästään Supra LoRad kaapelia, jotta saisin ikään kuin nollalinjan vertailupohjaksi. Ääni oli kuitenkin niin harmaa, tunkkainen ja eloton, etten kertakaikkiaan jaksanut elää sen kanssa pitkään, joten vaihdoin tilalle LAT:it ja RATF:in. Ja se ääni oli sitten jotain ihan muuta. Nyt musiikki rupesi elämään. - Ostaisin mieluummin 1500 vahvistimen ja siihen 500 virtakaapelin, kuin 2000 vahvistimen tavallisella virtakaapelilla.
Tämän olen pikku hiljaa oppinut kantapään kautta. Kun eurot ovat kiven alla on kuitenkin vaikea vastustaa sijoittaa ne kaikki mahdollisimman hienoon laitteeseen. Voihan ne muut hiluvitkuttimet sitten myöhemmin... Typerää, typerää!
Itse asiassa luulen päivitysvimman johtuvan suurilta osin siitä, että setin sointia ei ole optimoitu akustoinnilla, kaapeleilla, tassuilla, liittimien puhdistamisella, jne jne. - Hyvän kaapelin ominaisuudet tulevat yllättävän hyvin esiin myös halvemmilla liittimillä.
Mikäli raha on piukas, niin ku mul tuppaa oleen, kannattaa ostaa laatukaapelia metritavaran nyt heti ja asentaa tavallisia liittimiä. Säästämisen jälkeen voi sitten vaihtaa kunnon liittimiin. Halpaan kaapeliin on ihan turhaa asentaa kalliita liittimiä. - Halpa kaapeli hyvillä liittimillä ei pärjää hyvälle kaapelille halvoilla liittimillä.
Kuinka muuten oma LAT:ini ihan tavallisilla liittimillä pystyi pieksemään oikein kunnolla RATF:in, jolla sentään WattGate, ja varsinkin Isotekin, jolla todella hienot Furutechin liittimet molemmissa päissä? (Kts myös vertailu, jossa sähköjohto Furutecheilla vastaan Furutechin halpiskaapelia.) - Tavalliset liittimet eivät pärjää audiotason liittimille.
Toivoin hartaasti, etten tarvitsisi sijoittaa rahaa sikakalliisiin liittimiin. Se toivo murskaantui täysin. Toisaalta, esim. Furutechin FI-11(G) ja FI-E11(G) maksavat Svalanderilta 85 rahteineen. Äänellinen parannus on hintaan nähden fantastinen. (Mikäli haluaa parempaa, minä hyppäisin suoraan Oyaideen.) Kaapeliksi vaikka puolitoista metriä Oyaide PA-23:a hintaan 60 Niinimäeltä. (En tosin ole sitä kokeillut...) - Parempi on kalliimpi.
Mikäli kalliimpi on parempi, en tiedä. Eli mikäli lähtökohtana on hintaluokassaan hyvä, parempi on taatusti kaalliimpi. Tässä vertailussa sekoittaa pakkaa joidenkin kaapeleiden itse asennetut liittimet. - Asentamalla liittimet itse, voi säästää selvää rahaa. (Ellet osaa, älä!!!)
Virtaliittimien asennus, riippuen vähän kaapelista, on kyllä aika duuni. Ilman oikeita työkaluja siitä ei tule mitään. On myös helppoa tehdä vaarallisia virheitä. Riittää, että yksi säie sojottaa väärään suuntaan liittimen sisällä, jotta tulipalo voi olla seurauksena. - LAT metritavarana jenkeistä tilattuna, johon asentaa Furutechejä ruattista tilattuna, on vertaansa vailla hintaluokassaan.
>>> Lue koko juttu!
2008-04-25
Virtakaapeli päätteelle
Kun nyt olen kerännyt riittävän paljon rohkeutta, on aika asentaa uusi virtakaapeli päätteelle.
(Virkaa hoitaa tällä hetkellä Russ Andrews The Reference, joka on ihan kohtuullinen virtakaapeli. Ero äänessä aiempaan Supra LoRad virtakaapeliin oli hämmästyttävä. Tiedän kuitenkin aiemmista vertailuista, että RATR ei missään nimessä ole kärkipäästä.)
Ehdotonta kärkipäätä sen sijaan edustaa Niinimäeltä ostamani Acoustic Revive Power Max 8800 virtakaapeli ja Oyaide C-046 IEC-liitin. C-046 on pieni taideteos, joka kelpaisi vaikka machomiehen korvakoruksi. PowerMax on varsin miehekkään oloinen kärsä, jonka johtimet ovat yhtä paksuja kuin taloani syöttävä pääkaapeli. Myös ympärysmitta on sama, ja krouvin PowerMaxin runttaaminen siroon C-o46:een tuntuu aika ronskilta puuhalta, mikä selittää e.m. rohkeudentarvetta.
PowerMaxin väkisin työntäminen C-046:n koppakumin lävitse vaati jonkin verran päättäväisyyttä, mutta sinne meni. Kaapelin ulkokuori riisuutui oikealla työkalulla ongelmitta. Musta täyttömössö sen sijaan osoittautui yllättävän kettumaiseksi saada poistettua vaurioittamatta johtimien eristystä, minkä kuorintapihtien isoin reikä sen sijaan poisti puhtaasti. Ennen liittimen asentamista, puhdistin pintoja Caig DeoxIT GOLD:illa.
Jakasin jokaisen johtimen säikeet kahteen nippuun, C-046:n kiinnitysruuvien molemmin puolin, jotta puristus olisi mahdollisimman tasainen ja kosketuspinta mahdollisimman suuri. PowerMaxin paksuuden ja kankeuden takia kaikki säikeet oli sujautettava kertaheitolla paikkoihinsa, mikä vaati aika lailla sorminäppäryyttä ja keskittymistä. Enää ruuvien kunnon kiristys ja kopan kiinnitys ja Voilà! Rankasta työstä uupuneena menin illalla aikaisin nukkumaan.
Seuraavana aamuna oli sitten aika kytkeä kaapeli pääkytkimeen. Jonkin verran näpertelemistä kyllä, mutta ongelmia ei esiintynyt. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja pyhdistin pintoja Caig DeoxIT ja GOLD:illa. Ei kun kuuntelemaan!
Koska kyseessä on pysyvä hankinta, en vaivautunut suorittamaan varsinaisia vertailuja. Kaapelit kiinni, laitteet päälle ja siivotessani asennustyön jäljet soitin läpi pikalämmitysraidan Isotek Full System Enhancer CD:ltä.
Äänessä on nyt enemmän lämpöä, mitä olenkin kaivannut. Setti soi pehmeämmin ja täyteläisemmin. Musiikki kulostaa ilmavammalta ja vaivattomammalta. Tuntuu kuin kaikki ne hifistiset yksityiskohdat jotka tähänastiset twiikkaukset ovat saaneet aikaiseksi nyt sulautuvat yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Musiikki soi nautittavammin ja luonnollisemmin. Erot ovat varsin selvästi havaittavissa, myös taustamusiikissa tai jopa toisesta huoneesta. (Huom, että setissä on sisäänajossa Oyaide DR-510 digikaapeli, jolla varmasti on suuri vaikutus kokonaisääneen.) En pysty havaitsemaan yhtään mitään sellaista, mikä tyypillisesti viittaisi sisäänajotarpeeseen, kuten kireyttä tai diskantin rosoisuutta. Aika sen näyttää, kehittyykö ääni vielä johonkin suuntaan.
Olen erittäin tyytyväinen. Virtasuotimen syöttökaapeli ja prosessorietusen kaapeli vaihtuvat samanlaisiksi heti kun löydän muksujen säästöpossut. Pyörityskoneisto, eli DVD-soitin, on valitettavasti liian köykäinen moisen kaapelin päähän, missä se roikkuisi onnettomana ilmassa. Ehkä jos sen päälle laittais hiekkasäkin...
>>> Lue koko juttu!
(Virkaa hoitaa tällä hetkellä Russ Andrews The Reference, joka on ihan kohtuullinen virtakaapeli. Ero äänessä aiempaan Supra LoRad virtakaapeliin oli hämmästyttävä. Tiedän kuitenkin aiemmista vertailuista, että RATR ei missään nimessä ole kärkipäästä.)
Ehdotonta kärkipäätä sen sijaan edustaa Niinimäeltä ostamani Acoustic Revive Power Max 8800 virtakaapeli ja Oyaide C-046 IEC-liitin. C-046 on pieni taideteos, joka kelpaisi vaikka machomiehen korvakoruksi. PowerMax on varsin miehekkään oloinen kärsä, jonka johtimet ovat yhtä paksuja kuin taloani syöttävä pääkaapeli. Myös ympärysmitta on sama, ja krouvin PowerMaxin runttaaminen siroon C-o46:een tuntuu aika ronskilta puuhalta, mikä selittää e.m. rohkeudentarvetta.
PowerMaxin väkisin työntäminen C-046:n koppakumin lävitse vaati jonkin verran päättäväisyyttä, mutta sinne meni. Kaapelin ulkokuori riisuutui oikealla työkalulla ongelmitta. Musta täyttömössö sen sijaan osoittautui yllättävän kettumaiseksi saada poistettua vaurioittamatta johtimien eristystä, minkä kuorintapihtien isoin reikä sen sijaan poisti puhtaasti. Ennen liittimen asentamista, puhdistin pintoja Caig DeoxIT GOLD:illa.
Jakasin jokaisen johtimen säikeet kahteen nippuun, C-046:n kiinnitysruuvien molemmin puolin, jotta puristus olisi mahdollisimman tasainen ja kosketuspinta mahdollisimman suuri. PowerMaxin paksuuden ja kankeuden takia kaikki säikeet oli sujautettava kertaheitolla paikkoihinsa, mikä vaati aika lailla sorminäppäryyttä ja keskittymistä. Enää ruuvien kunnon kiristys ja kopan kiinnitys ja Voilà! Rankasta työstä uupuneena menin illalla aikaisin nukkumaan.
Seuraavana aamuna oli sitten aika kytkeä kaapeli pääkytkimeen. Jonkin verran näpertelemistä kyllä, mutta ongelmia ei esiintynyt. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja pyhdistin pintoja Caig DeoxIT ja GOLD:illa. Ei kun kuuntelemaan!
Koska kyseessä on pysyvä hankinta, en vaivautunut suorittamaan varsinaisia vertailuja. Kaapelit kiinni, laitteet päälle ja siivotessani asennustyön jäljet soitin läpi pikalämmitysraidan Isotek Full System Enhancer CD:ltä.
Äänessä on nyt enemmän lämpöä, mitä olenkin kaivannut. Setti soi pehmeämmin ja täyteläisemmin. Musiikki kulostaa ilmavammalta ja vaivattomammalta. Tuntuu kuin kaikki ne hifistiset yksityiskohdat jotka tähänastiset twiikkaukset ovat saaneet aikaiseksi nyt sulautuvat yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Musiikki soi nautittavammin ja luonnollisemmin. Erot ovat varsin selvästi havaittavissa, myös taustamusiikissa tai jopa toisesta huoneesta. (Huom, että setissä on sisäänajossa Oyaide DR-510 digikaapeli, jolla varmasti on suuri vaikutus kokonaisääneen.) En pysty havaitsemaan yhtään mitään sellaista, mikä tyypillisesti viittaisi sisäänajotarpeeseen, kuten kireyttä tai diskantin rosoisuutta. Aika sen näyttää, kehittyykö ääni vielä johonkin suuntaan.
Olen erittäin tyytyväinen. Virtasuotimen syöttökaapeli ja prosessorietusen kaapeli vaihtuvat samanlaisiksi heti kun löydän muksujen säästöpossut. Pyörityskoneisto, eli DVD-soitin, on valitettavasti liian köykäinen moisen kaapelin päähän, missä se roikkuisi onnettomana ilmassa. Ehkä jos sen päälle laittais hiekkasäkin...
>>> Lue koko juttu!
2008-04-16
Virtakaapeli ja DVD-soitin
Eihän virtakaapelilla voi niin suurta merkitystä olla pelkässä pyörityskonestossa. Eihän? Nehän on vaan ykkösiä ja nollia!
(Syötän siis digisignaalin suoraan DVD-soittimesta prosessorietuseen. DVD-soittimessa Supra LoRad kaapeli ihan tavallisilla liittimillä.)
Uteliaisuudesta päätin kuitenkin kokeilla vaihtaa Supran tilalle ystävältä lainattu L A T International AC-2 kaapeli varustettuna Furutech kullatuilla liittimillä.
Äänestä tuli erottelevampi ja voimakkaamman oloisemmaksi. Transientit olivat selkeempiä. Rupesin huomaamaan musiikista uusia yksityiskohtia. Tausta oli hiljaisempi, 'mustempi'.
Kun vaihdoin Supran takaisin, äänestä tuli yksinkertaisempi, krouvimpi. Ikään kuin taulu olisi maalattu suuremmalla pensselillä.
Eivät ne erot suuret olleet, mutta ihan selvästi kuultavissa, pinnistelemättäkin. En oikein tiedä, onko tämä riemastuttavaa vaiko masentavaa. (Ainakin hifimyyjäni hyppii ilosta, kun saa taas myydä minulle uuden kaapelin...) Toisaalta, nyt tiedän, että voin puristaa vieläkin enemmän setistäni!
>>> Lue koko juttu!
(Syötän siis digisignaalin suoraan DVD-soittimesta prosessorietuseen. DVD-soittimessa Supra LoRad kaapeli ihan tavallisilla liittimillä.)
Uteliaisuudesta päätin kuitenkin kokeilla vaihtaa Supran tilalle ystävältä lainattu L A T International AC-2 kaapeli varustettuna Furutech kullatuilla liittimillä.
Äänestä tuli erottelevampi ja voimakkaamman oloisemmaksi. Transientit olivat selkeempiä. Rupesin huomaamaan musiikista uusia yksityiskohtia. Tausta oli hiljaisempi, 'mustempi'.
Kun vaihdoin Supran takaisin, äänestä tuli yksinkertaisempi, krouvimpi. Ikään kuin taulu olisi maalattu suuremmalla pensselillä.
Eivät ne erot suuret olleet, mutta ihan selvästi kuultavissa, pinnistelemättäkin. En oikein tiedä, onko tämä riemastuttavaa vaiko masentavaa. (Ainakin hifimyyjäni hyppii ilosta, kun saa taas myydä minulle uuden kaapelin...) Toisaalta, nyt tiedän, että voin puristaa vieläkin enemmän setistäni!
>>> Lue koko juttu!
2008-04-15
Digikaapelit vertailussa
Voihan nenä. Siihen tämä päivä vissiin vierähti. Vertailin 8 (siis jumalauta KAHDEKSAN) digipiuhaa keskenään! Vähän olen kuitti. En edes ymmärrä, miten jaksaisin raporttia kirjoittaa blogille. Haluan kuitenkin antaa pientä ennakkotietoa...
Lähtökohtana on, että syötän ykkösiä ja nollia Pioneer DV-600 -DVD soittimesta Proceed AVP2 prosessorietuseen, ja halusin kokeilla onko niissä diginööreissä mitään kuultavia eroja. En todellakaan halunnut, että olisi, koska se tietää taas yhtä komponenttia lisää, mihin pitää sijoittaa rahaa. Aiempaa kokemusta digikaapeleista ei ole, paitsi kotiteatterikäytössä siis.
Pitihän se arvata. Kyllä niitä eroja oli. Ihan kuultavissa ja toistettavissa. Tosin varsin hienoja.
Johdot paremmuusjärjestyksessä (paskin ekana):
Tech-link (Cu, kypsä, mun oma) "rajoittunut"
Chord Codac (Ag, raaka) "muovinen"
Viablue (Ag, demo) "pehmeä"
Supra (Cu, kypsä) "luonnollinen"
Canare (Cu, raaka) "eloisa"
Home Grown Audio (Ag, raaka) "keinotekoinen"
Oyaide (Ag, raaka) "hyvä"
Chord Signature (Ag, vähän kypsennetty) "paras"
Haluan voimakkaasti painostaa, että erot ovat varsin hienot, ja sanoisin vain kuultavissa suorassa vertailussa. Voisin elää varsin onnellisena ihan kaikilla näillä johdoilla. (Onhan Tech-Link ollut setissäni monta vuotta.)
Paras oli aika selvästi Chord Signature. Erottelevuus ja kolmiulotteisuus, mutta ennen kaikkea luonnollisuus ihan omaa luokkaa. Avasi suuremman ja syvemmän soundstagen kuin muut.
Oyaide on nyt käytössä kypsentymässä. Minulla on sen suhteen suuria toivomuksia. Epäilen kovasti, että kypsyysasteella on suuri merkitys. Ennen vertailua minulla oli Chordi käytössä monta päivää, nimittäin, ja kaikille raa'oille kaapeleille tuli jossain vaiheessa merkintä 'terävä'. Vastaavasti kaikki kypsät kaapelit saivat merkinnän 'luonnollinen'. Ja tämän huomasin vasta jälkeenpäin!
Ellei halua sijoittaa isoa rahaa, Canare on kova sana. (Sen mä sitten ostinkin. Pärjään loistavasti, kunnes saan säästettyä rahaa Oyaideen tai Chordiin...)
Kunnon raportti tulee sitten kun jaksan kirjoittaa puhtaaksi ne kolme A4 muistiinpanoja...
(juttu jatkuu...)
>>> Lue koko juttu!
Lähtökohtana on, että syötän ykkösiä ja nollia Pioneer DV-600 -DVD soittimesta Proceed AVP2 prosessorietuseen, ja halusin kokeilla onko niissä diginööreissä mitään kuultavia eroja. En todellakaan halunnut, että olisi, koska se tietää taas yhtä komponenttia lisää, mihin pitää sijoittaa rahaa. Aiempaa kokemusta digikaapeleista ei ole, paitsi kotiteatterikäytössä siis.
Pitihän se arvata. Kyllä niitä eroja oli. Ihan kuultavissa ja toistettavissa. Tosin varsin hienoja.
Johdot paremmuusjärjestyksessä (paskin ekana):
Tech-link (Cu, kypsä, mun oma) "rajoittunut"
Chord Codac (Ag, raaka) "muovinen"
Viablue (Ag, demo) "pehmeä"
Supra (Cu, kypsä) "luonnollinen"
Canare (Cu, raaka) "eloisa"
Home Grown Audio (Ag, raaka) "keinotekoinen"
Oyaide (Ag, raaka) "hyvä"
Chord Signature (Ag, vähän kypsennetty) "paras"
Haluan voimakkaasti painostaa, että erot ovat varsin hienot, ja sanoisin vain kuultavissa suorassa vertailussa. Voisin elää varsin onnellisena ihan kaikilla näillä johdoilla. (Onhan Tech-Link ollut setissäni monta vuotta.)
Paras oli aika selvästi Chord Signature. Erottelevuus ja kolmiulotteisuus, mutta ennen kaikkea luonnollisuus ihan omaa luokkaa. Avasi suuremman ja syvemmän soundstagen kuin muut.
Oyaide on nyt käytössä kypsentymässä. Minulla on sen suhteen suuria toivomuksia. Epäilen kovasti, että kypsyysasteella on suuri merkitys. Ennen vertailua minulla oli Chordi käytössä monta päivää, nimittäin, ja kaikille raa'oille kaapeleille tuli jossain vaiheessa merkintä 'terävä'. Vastaavasti kaikki kypsät kaapelit saivat merkinnän 'luonnollinen'. Ja tämän huomasin vasta jälkeenpäin!
Ellei halua sijoittaa isoa rahaa, Canare on kova sana. (Sen mä sitten ostinkin. Pärjään loistavasti, kunnes saan säästettyä rahaa Oyaideen tai Chordiin...)
Kunnon raportti tulee sitten kun jaksan kirjoittaa puhtaaksi ne kolme A4 muistiinpanoja...
(juttu jatkuu...)
>>> Lue koko juttu!
2008-04-06
Miksipä ei
Kirjoitan aika paljon, ainakin omasta mielestäni, hifistä. Useimmiten mailina kavereille, joskus hifisivulleni kotisivullani ja harvemmin varsinaisia arvosteluja. Usein tulee samaa juttua kirjoitettua monta kertaa eri kielillä. Nyt päätinkin sitten kokeilla tätä blogijuttua.
Tervetuloa!
>>> Lue koko juttu!
Tervetuloa!
>>> Lue koko juttu!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)